Viimeinen
koulupäivä ennen kesäloman alkua on pulkassa.
Luonnonkauniilla Virroilla koivuissa on jo kirkkaanvihreät lehdet. Muutama koulutehtävä odottaa vielä
palauttamista ja opiskelijat aikovat laivarantaan viettämään viimeistä iltaa
ennen kuin kaikki hajaantuvat omille teilleen. Olo on haikea, mutta samalla
iloinen siitä että ensi vuonna odottavat taas uudet haasteet ja mahdollisuudet
saman luovan ja lahjakkaan porukan kanssa.
En
kuitenkaan väitä että vuosi olisi ollut helppo. Omalta osaltani meni aika kauan
sen ihmettelyyn että mihinkäs tässä
ollaan jouduttu. Täällä, keskellä
metsää, vaivalloisten kulkuyhteyksien takana,
valmistuvat Suomen musiikkibisneksen seuraavat alalla toimijat. Opettajina
on erittäin päteviä, aikaan saaneita tyyppejä –mutta samalla suuria persoonia
jotka eivät päästä opiskelijoita helpolla. Yksi asia on tullut selväksi: Musaa ei tehdä vasemmalla kädellä.
Vuosi on
mennyt ikään kuin sumussa. Tuntuu että omien sisäisten ristiriitojeni takia en
ole saanut irti ihan niin paljon kuin olisin voinut saada. Kuitenkin kun alkaa
kelailla mitä kaikkea on tullut tehtyä ja opittua, huomaan että lista on
ihan kiitettävä. Olen perustanut bändin, jonka kanssa tehnyt monta biisiä
joista julkaistu jo kolme, bändin facesivut sekä stereoääniteblogin,
valloittanut itselleni uuden genren elektronisen musiikkimme myötä, tehnyt
elämäni ensimmäisen remixin ja saanut siitä erittäin rohkaisevaa palautetta,
aloittanut yhteistyön kokeneen
iskelmäsanoittajan kanssa, muuttanut makuuhuoneeni kotistudioksi ja lakannut
pelkäämästä laitteita, oppinut huimasti äänittämisestä ja miksaamisesta,
oppinut patchpay:n ja läpäissyt signal flown, kirjoittanut neljä kokonaan uutta
biisiä erääseen levytysprojektiin jossa osallistuin myös sovittamiseen sekä lauloin levylle stemmat,
tehnyt kymmenen sivua pitkän esseen sekä radioiden soittolistoista että
suomalaisista naistekstittäjistä,
kotiutunut ryhmään jossa on vain kaksi naista ja loput miehiä, saanut
työpaikan, ja kaiken tämän jälkeen jäänyt enemmän tai vähemmän henkiin.
Olo on puusta pudonnut ja kieltämättä edelleen
tunnen tämän tästä olevani vähän väärässä paikassa kun tunnilla mikitetään
rumpuja, mutta täytyy sanoa että näin paljon uusia biisejä oon kirjoittanut
viimeksi lauluntekijävalmennuksessa,
jossa biisinkirjoittaminen oli sentään varsinainen opiskeluiden aihe. Täällä on
todella kaikki eväät ja työkalut olla luova. Välillä tulee siitä ihan ahdistus
kun haluaisi ehtiä tehdä ja oppia enemmän kun siihen on näin mahtavat puitteet.
Luovan ihmisen kannalta tämän paikan hyviä puolia on myös se, että vaatimustaso
on kasvanut, ja biisit tulee tehtyä valmiiksi asti. Helposti raakiledemo-asteelle
jämähtänyt työn jälki ei enää kelpaa.
Ahdistus
meinaa tulla myös siitä kuinka paljon on mahdollisuuksia ja suuntia mihin voi
erikoistua tai työllistyä. Kaikkia teitä ei voi valita, eikä kaikessa voi tulla
pro:ksi. Oppiminen täällä vaatii erityisen paljon oma-aloitteisuutta ja koulun
ulkopuolella tehtävää työtä. Teoria-osuus opinnoista on aika pienimuotoista,
joten jos ei ole omia projekteja johon oppimaansa hyödyntää, asiat unohtuvat
aika helposti.
Monelle
maallikolle tulisi varmaan yllätyksenä kuinka maanläheistä ruohonjuuritason
työtä musiikki on työnä. Täytyy vaan
liimata takapuoli penkkiin ja tehdä hommia. Siinä kuluu kahvia pannukaupalla
ja tukkaa revitään päästä. Diivailijat eivät myöskään pitkälle pötki, sillä
musan tekeminen on niin suurilta osin ryhmätyötä. Jos ei ilmesty paikalle sovittuna ajankohtana,
tai ei hoida hommiaan, yhteistyökumppanit loppuvat hyvin äkkiä. Hyvä porukkahenki on ainakin oman kokemukseni mukaan
ensiarvoisen tärkeä luovassa työssä.
Kulttuurimaailma…
sitä rakastaa ja vihaa. Virroilla opiskelee mielenkiintoisia ja älykkäitä
ihmisiä. Särmää löytyy ja monella hyvin
erilaiset lähtökohdat, joten kannattaa jättää ennakkoluulot kotiin, jos
leikkiin lähtee. Itse olen tehnyt hyvinkin erilaisten tyyppien kanssa musiikkia
kuluneena vuotena, ja kokenut sen pelkästään vahvuutena. Suruna puserossa ovatkin tällä hetkellä tämän
mahtavan oppilaitoksen suuret muutokset ja epävarma tulevaisuus. Kulttuurikoulutusta
vähennettäessä ongelma on se, että kulttuuri itsessään ei vähene –se vain
huononee. Juuri kun ”hanki kunnon
ammatti-yhteiskuntamme” huokaisee helpotuksesta, kulttuuri hyppää taas
kasvoille jonkun nurkan takaa –ammattitaitoisena tai ei.
Onneksi tuli viime vuonna haettua.
Paukku
Digitaalinen ääni ja kaupallinen
musiikki
